Synnytystarina-sunnuntai: Paulan ensisynnytys vapaasti kotona
Sep 24, 2023
Kevättalvesta 2022 sain tietää odottavani lasta. Olimme ehtineet tapailla mieheni kanssa vasta puolisen vuotta ja yllätys oli melkoinen. Olimme kuitenkin puhuneet usein lapsista, joten otimme uutisen ilolla vastaan.
Raskauden alkuvaiheessa minulle alkoi hahmottumaan, että haluaisin synnyttää kotona. Tiesin että tämä vaatisi paljon työtä ja mieskin pitäisi jollain tapaa saada samalle aaltopituudelle asian suhteen. Minun oli vaikea puhua aiheesta neuvolassa tai kenenkään muunkaan kanssa, koska pelkäsin kielteistä suhtautumista ja vähättelyä. Nekin pari keskustelua jotka avasin aiheesta lähipiirissä, päättyivät pian joko lapsen tai äidin tai molempien kuolemaan. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi ajatusteni kanssa.
Onnekseni huomasin mieheni olevan avoin kotisynnytykselle ja hänestä sainkin ihanaa keskustelutukea! Luin paljon synnytysaiheisia kirjoja ja kuuntelin podcasteja, osallistuin synnytysvalmennuksiin, joogasin ja mietiskelin.
Meillä ei ollut mahdollisuutta palkata kotikätilöä, osin taloudellisista syistä, osin muista syistä. Suurin syy siihen miksen halunnut sairaalaan synnyttämään, oli se etten halunnut vieraiden ihmisten keskelle niin herkässä tilassa. Joten ajatus vieraiden ihmisten kutsumisesta omaan kotiini oli minulle myös hieman outo. Miten voisin luottaa ja olla täydellisen rento vieraan ihmisen seurassa? Lähestyin kyllä erästä kotikätilöä tutustumismielessä, mutten saanut häneltä mitään vastausta. Asumme noin 7 minuutin päässä sairaalasta, joten päättelin, että katsotaan sitten miltä tuntuu. Hätätilanteessa pääsisimme hoitoon hyvin nopeasti.
No, marraskuun puolivälissä oli laskettu aika. Oli lämmin ilma, ei tietoakaan lumesta. Olin 39+ viikolla ja aloin jo vähän hermostumaan, kun ei alkanut tuntumaan synnytykseltä ja lähipiiristä sateli kyselyitä. Mutta kunhan maltoin mieleni, niin perjantaina alkoi supistelemaan. Tai aaltoilemaan, sellaisia lämpimiä paineaaltoja alaselässä ja reisissä. Ystävän mukaan tätä saattaisi kestää monta päivää.
Kävimme saunassa illalla siinä toivossa, että lämpö vauhdittaisi tapahtumia. Yöllä sain nukuttua vaikka vähän supistelikin, mutta aamuyöstä oli pakko nousta pois sängystä ja mennä sohvalle pystympään asentoon.
Menin vielä lauantaipäivällä koiran kanssa kävelylle ja kauppaan ostamaan synnytyseväitä. Kotiin päästyäni aallot alkoivat voimistumaan ja jäin olohuoneeseen jumppapallon päälle heijailemaan. Olo ei ollut kovin kivulias, mutta vaati keskittymistä. Mietin itsekseni miten jaksan näin muka monta päivää? Mutta samalla oloni oli niin helpottunut; ihanaa olla kotona turvassa! Miten tällaisissa tuntemuksissa voisin olla missään vieraassa paikassa mukavasti? Tai puhua kenenkään kanssa?
Iltapäivä vierähti hengitellessä sohvalla ja jumppapallolla. Söin vähän leipää, mutten ollut nälkäinen. Kuuntelin synnytysvoimalauseita ja musiikkia ja rukoilin mielessäni. Lämmitin mikrossa lämpötyynyjä, jotka kiedoin alaselkään ja vatsalle viltin alle. Meillä on vanhassa puutalossa aika viileää talvisin.
Oli jo ilta ja mietin että milloin se “oikea” synnytys alkaisi, se kivulias, pahempi vaihe. Puolisoni suojasi lattiaa pahveilla ja pyyhkeillä, kun huomasimme vetistä tiputtelua. Vähän tuli vertakin, mutten pelästynyt, koska olin lukenut sen olevan normaalia. Pian sain tajuta, että olihan synnytys jo ollut käynnissä hyvän aikaa. Pyysin miestä jäämään vierelleni, kun tunsin pakonomaisen, oksennusrefleksin kaltaisen kouristuksen. Voiman suunta oli kohdusta alas. Nojauduin sohvaan kontallani. Näitä voimakkaita supistuksia tuli noin 2-3, kunnes tunsin kovan paineen alapäässä. En tuntenut ollenkaan kipua, vain paineen ja kouristukset, joiden välissä pyrin hengittämään syvään. Tajusin että vauvan pää on syntymässä, mutta hetken minusta tuntui kuin en venyisi tarpeeksi. Ihan kuin pää puskisi kovaa seinää vasten, joka ei anna periksi. Mutta ei mennyt kauaa, kun seuraavalla supistuksella syntyi pää ja sitä seuraavalla koko vauva sujahti mieheni käsiin.
Vauva päästi samalla sekunnilla ensirääkäisynsä, kuin ilmoittaen kaiken olevan hyvin. Kello oli vähän yli kahdeksan illalla. Siirryimme lattialta sohvalle ja sain vauvan rinnalleni. Siinä hän nyt oli. Hän oli täydellinen! Napanuora tuntui hieman lyhyeltä ja se pingottui epämukavasti vauvan ollessa ihollani, joten nousin seisomaan ja annoin istukan syntyä. Laitoimme sen kulhoon ja odottelimme kunnes nuora olisi valmis katkaistavaksi. Mieheni steriloi sakset, leikkasi ja sitoi nuoran. Ulkona satoi lunta. Kaikki tuntui niin luonnolliselta ja kuitenkin niin uskomattomalta. Pian menimme yhdessä nukkumaan koko perhe.
Seuraavana päivänä tilasimme pizzaa ja ihmettelimme vauvaa. Maito alkoi nousemaan hyvin. Oloni oli ihana ja energinen ja vauva oli selkeästi terve ja hyvinvoiva. Lähdin kyselemään joitain lähialueen kätilöitä tekemään vauvalle syntymätodistusta, mutta kukaan ei halunnut tulla. Eräs oli valmis tulemaan kauempaa, mutta tämä olisi maksanut monta sataa euroa. Soitin siis Tyksiin maanantaina ja jo puhelun aikana tajusin, ettei vastaanotto tulisi olemaan lämmin. Yritin pitää mieleni kuitenkin positiivisena. Pääsimme tyksii jo samana päivänä ja äkkiä tuntui, kuin meitä olisi pidetty rikollisina. Lääkäri tenttasi minua ja teki lasun. Seurasin jähmettyneenä vierestä, kun joukko hoitajia hääräsi vauvan ympärillä perustarkastusta tehden. Tunnelma oli hätäinen ja kireä. Ikuisuudelta tuntuvan iltapäivän jälkeen pääsimme vihdoin kotiin. Olin surullinen ja vihainen, miten kaikki se ihana kääntyikin näin päälaelleen! Sydämessäni kuitenkin tunsin, että kotisynnytys oli parasta mitä saatoin vauvalleni antaa ja kukaan ei voisi kokemustamme viedä pois. Niin jäimme kotiin pesimään kiitollisina ja täynnä rakkautta.
– Paula –
Liity sisäpiiriin!
Tilaa Juuri Maman uutiskirje ja pysyt kuulolla uusimmista kursseista ja kirjoituksista.